Mulla on nyt viimeaikoina jostain kummansyystä pyöriny noi "uskonasiat" kamalasti mielessä. Mulla on oikeestaan aina ollu tähän kotoisaan kristinuskoon melko kielteinen suhde- en usko, en ole uskonut enkä usko että koskaan tulen uskomaankaan :D

Isälläni on uusi siippa. Tai uusi ja uusi, siippa on pyörinyt jo pian kaksi vuotta kuvioissa. Uusi siippa on uskovainen. Mikäs siinä, kukin saa uskoa mihin haluaa. Uuden siipan uskovaisuus häiritsi mua ensimmäisen kerran, kun käytiin katsomassa erään sukulaispojan partiolupausta, joka alkoi jotenkin "uskon Jumalaan, kaikkivalitaaseen" tai jotenkin. Autossa sanoin, etten tiennytkään että partio liittyy noin vahvasti uskontoon, ja että mielestäni ei ole oikein, että lapset, jotka eivät vielä kyseisiä asioita osaa itse ajatella, lupaavat jotain tuollaista.. Siitähän sitten varsin kiinnostava "keskustelu" syttyikin.

Toisen kerran siipan uskovaisuus häiritsi jouluaattona. Tämä joulu oli ensimmäinen yhteinen, joka oli tietenkin sellaista kahden perheen tapojen yhteensovittelua. Niimpä jouluumme tuli enimmäisen kerran myös joulukirkko. Uusi siippa vaati, että koko poppoolla kirkkoon lähtisimme. Varsin ystävällisesti kerroin, että minä en kirkkoon tule. Minä en myöskään nouse seisomaan joulurahan julistuksen aikana, enkä aseta joultähteä kuusenlatvaan. Minä kuitenkin annan muiden tehdä sen, enkä lähde isoon ääneen (enkä edes pieneen) kertomaan aatteistani ja mielipiteistäni. Mielestäni se on jokaisen oma asia, ja muiden pitää toisen vakaumuksia kunnioittaa. Ja toisaalta, jos ei kestä/jaksa/halua muiden mielipiteitä kuunnella, niin ei pitäisi omiakaan tyrkyttää. Sain nimittäin jouluna kuulla olevani onneton ja vailla elämäntarkoitusta niinkauan kun olen vailla Jeesusta.

Itse perustan elämänkatsomukseni tieteelle. (Mielestäni) maailmaa ei luonut Jumala eikä nainen ole kylkiluusta. Mielestäni ihminen kehittyi apinasta, joka kehittyis jostain, joka kehittyis jostain, joka kehittyis soluista. Maapallo tuli alkuräjähdyksestä, ja täällä oli tarpeeksi vettä ja lämpöä jotta oli mahdollisuus elämälle.

Mielestäni pahuus ei johdu syntiin lankeamisesta, vaan siitä, että joku on päästään pipi. Ikäänkuin aivoista rikki. Siitä, ettei joku jostainsyystä ole kykeneväinen empatiaan eikä osaa ajatella, miltä joku toisesta tuntuu. Kun ihminen kuolee, se kuolee oikeasti. Kokonaan. Madot ja muut maanelävät hajottaa ruumiin, ja sielukin kuolee. Sitä ei vain enää ole. Ihminen kuolee periaatteessa kahdesti- silloin kun ruumis hiljalleen häviää, ja silloin kun muisto hiljalleen hiipuu. Eikä siinä ole mitään pahaa, kaikki me kuollaan joskus. Kun läheinen kuolee, sitä saa surra, tietenkin. Mutta ei kannata lohduttautua ajatuksella, että taivaassa tavataan. Paitsi jos se helpottaa omaa pahaa oloa, mutta siihen ei kannata tuudittautua, vaan paha ja ikävät asiat täytyy vain yksinkertaisesti oppia kohtaamaan, eikä aina tuudittautua jollain ajatuksella.

Katselin tänään Voicen Heräämöä tv:stä. Aiheena oli joulukirkossa käynti. Toinen miesjuontajista oli käynyt tänäjouluna ensimmäisen kerran joulukirkossa. Toinen miehistä kertoi käyvänsä joka joulu, ja pelaavansa matopeliä. Naisjuontajan mielstä joulu ei tule ilman kirkkoa. Aloin miettimään, että miksi.. Onko se vain se tapa, että yhdessä käydään kirkossa, vai saako ihmiset oikeasti jotain Jumalan siunausta jouluunsa sieltä, kylmästä koleasta rakennuksesta haikeita virsiä lauleskellen.

Veljelläni on panamalainen vaimo, joka on uskovainen. Hän kummasteli kovasti Uuden Siipan keuhkoamista siitä, kuinka uskovaisten tulisi sunnuntaisten käydä kirkossa, ja jouluna myös. Panamalainen Vaimo sanoin viisaasti että "minun Jumalani on taivaassa, ei kirkossa" Antoi taas ajatettelemisen aihetta.

En tiedä, miten tulen joskus tulevaisuudessa omat lapseni uskonnon ostalta kasvattamaan. Kirkkoon heitä en jokatapauksessa liitä, ennenkun jos sitä itse haluavat. Tulen kannustamaan omaan ajatetluun, asioiden kritisoimiseen ja kyseenalaistamiseen. Absoluuttisia totuuksia maailmassa kun on kuitenkin loppujenlopuksi kamalan vähän :)